Jyväskylän kaupunki vaslogolla

Tärkeämpää kuin merenkulku tai puutarhanhoito?

Syksyllä 1974 satoi paljon. Olin silloin Haminassa RUK:n sissikomppaniassa, ja vietin varusmiestoverieni kanssa melkein kaiken ajan metsissä. Ainoastaan yhden viikon olimme kasarmilla. Silloin oli menossa jotkin urheilukilpailut, ja kantahenkilökuntaan kuuluvat halusivat olla television äärellä. Komppanianpäällikkö kapteeni Vehviläinen ajatteli, että on turhaa kiusata varusmiehiä jatkuvalla märissä vaatteissa elämisellä, ja antoi luvan ostaa tummanharmaat sadetakin ja -lahkeet. Koulun varajohtaja ei pitänyt tästä, mutta eipä kieltänytkään sadevarusteita. (Vehviläinen oli muutenkin humaani mies, mutta se on toinen tarina.)

Siviilissä aloin ihmetellä, miten sään ääri-ilmiöt seurasivat toisiaan. Syksy 1974 oli siis poikkeuksellinen, ja sitten alkoi tulla harvinaisen kuumia kesiä, oudon kuivia keväitä, kovia tuulia ja niin edelleen. Alettiin jo silloin, 1970- ja 1980-luvuilla, kysellä, onko jokin muutos tapahtumassa. Ilmatieteilijöiden vastaus oli tyypillisesti, että ei ole, sademäärät ja lämpötilat mahtuvat vielä tilastolliseen vaihteluväliin. Minä epäilin tätä. Yksittäinen poikkeama oli minusta ymmärrettävä, mutta ei outojen ja vastakkaisten sääkausien toistuminen.

Yhden muutoksen sääihmiset jossakin vaiheessa tunnustivat: tuulet olivat voimistuneet. Pyöräilin noihin aikoihin Helsingissä töihin Kruununhakaan Haagasta, ja tunsin sen nahoissani. Minulla oli selitysehdotus sille, että ammatti-ihmiset tunnistivat tuulten voimistumisen, mutta eivät esimerkiksi lämpötilojen vaihtelujen muutosta: Ei ole olemassa negatiivista tuulta, joten keskimääräiset tuulennopeudet olivat kasvaneet. Lämpötila voi saada sekä positiivisia että negatiivisia arvoja, joten keskimääräinen lämpötila voi pysyä suunnilleen vakiona, vaikka äärilämpötilat lisääntyvät. No, on tietysti omahyväistä arvella, että olin tässä asiassa enemmän oikeassa kuin meteorologit, mutta ei se mahdotonta ole. Yksi fyysikon ammattitaitoja on kehityssuuntien kaivaminen esiin numeroilla ilmaistavista tiedoista.

Nykyään tiedetään, että ilmasto on muuttumassa ja sään ääri-ilmiöt ovat tästä yksi seuraus. Se, että suuri osa ihmisistä jo tunnustaa tämän, on kuitenkin aika uusi asia. Vielä uudempi asia on, että muutos aletaan ottaa vakavasti ja tajutaan, että ”jotakin tarttis tehdä”. Kun vuoden 2005 tienoilla kirjoitettiin Jyväskylän yliopiston ensimmäinen tutkimusstrategia, sain tehdä jonkin verran töitä ennen kuin ilmastonmuutos mainittiin siinä. En ajatellut asiaa luonnontieteiden kannalta. Jyväskylän yliopistossa on asiantuntemusta kielitieteessä ja kulttuurien välisessä kanssakäymisessä. Nämä tulevat tarpeeseen, kun kansat alkavat ilmastonmuutoksen johdosta vaeltaa.

En lähde tässä pohtimaan, onko ilmasto varmasti muuttumassa enkä varsinkaan sitä, onko muutos ihmisen aiheuttama. Minusta nämä asiat ovat riittävän selvät. Ja vaikka eivät olisikaan, olisi typerää olla varautumatta ikävään tulevaisuuteen. Mielenkiintoisempaa on, miksi tätä eivät kaikki tunnusta. Suomen Akatemia kysyi vuosia sitten tutkijoiden mielipidettä tärkeimmästä ilmastonmuutokseen liittyvästä tutkimuskohteesta. Minun vastaukseni koski nimenomaan tämän psykologisen puolen selvittämistä, ei teknologiaa.

Jos hyväksytään, että jotakin on tehtävä, pitää pohtia ainakin kahta asiaa: Kenen pitää tehdä ja mitä pitää tehdä. Pohdittaessa tulee välittömästi esille ongelman suuruus. Jotta toimenpiteillä olisi riittävä vaikutus, oleellisesti kaikkien pitää tehdä jotakin. Samoin, jotta jotakin merkittävää saataisiin aikaan, muutosten elintavoissa pitää olla huomattavia. Toistaiseksi vain pieni joukko ihmisiä on tehnyt jotakin eikä juuri kukaan riittävän suurta muutosta. Minäkään en ole merkittävästi muuttanut elämääni. Koska vanhenen, tiedän päinvastoin tulevaisuudessa kuluttavani enemmän energiaa kuin nyt jo lääkkeisiin ja muuhun hengissä tai terveenä pysymiseen. Tällä menolla ei päästä eteenpäin. Valitettavasti on mahdollista, että ihmiskunta ei pysty riittäviin muutoksiin ainakaan muuten kuin pakottavassa (ja pelottavassa) tilanteessa.

Meitä ihmisiä on melkein kahdeksan miljardia eli kahdeksantuhatta miljoonaa. Se on niin paljon, että teimmepä miltei mitä hyvänsä, aiheutamme ympäristöllemme ja itsellemme ongelmia. Mietitäänpä tilannetta Suomessa, joka on melkein tyhjä maa verrattuna moneen muuhun. Silti olemme hälyttävällä vauhdilla tuhoamassa ympäristöämme. Ympäristö on tässä oleellinen sana, koska ilmastonmuutokseen liittyy vääjäämättä luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Sanoina tämä ei ehkä kuulosta hälyttävältä. Kuitenkin esimerkiksi hyönteisten väheneminen ja jopa joukkokato vaikuttavat suoraan ihmisen elinmahdollisuuksiin, koska merkittävä osa ruoantuotannostamme on riippuvaista hyönteisistä.

En ole pitänyt asiasta kirjaa, mutta muutaman päivän välein voi tiedotusvälineistä lukea hälyttäviä uutisia ympäristön tuhoutumisesta. On kuin saisi nuijasta jämäkän iskun päähän. Tätä kirjoittaessani on ollut uutisia muun muassa vesilintujen katoamisesta Suomessa, liikalannoituksen luontoa pilaavasta vaikutuksesta, nopeasti leviävien vieraslajien aiheuttamista vahingoista ja kalakantojen jyrkästä pienenemisestä. Suomessa ongelmat ja niiden ratkaisut liittyvät vahvasti liikkumiseen ja asumiseen. Bio- ja metsätalous voivat olla apuna ilmastokriisiä vastaan kamppailtaessa, mutta voivat myös pahentaa joitakin ongelmia. Oikeiden valintojen tekeminen tällä alalla saattaa olla vaikeaa, minkä huomaa esimerkiksi seuratessaan tiedotusvälineissä keskustelua parhaasta tavasta hoitaa metsiämme.

En luettele tässä numeroita. Ne olisivat joka tapauksessa hankalasti hahmotettavia, varsinkin jos ei ole tottunut käsittelemään suuria lukuja. Suuria lukuja tulee vastaan väistämättä, kun pohtii mahdollisia ratkaisuja ilmastokriisiin. Esimerkiksi Kiinan vuotuinen energiantarpeen lisäys on suomalaisen vaikeaa asettaa ymmärrettävään mittakaavaan. Riittävän monen bensiinikäyttöisen auton vaihtaminen akkukäyttöiseksi saattaa aiheuttaa suuren ympäristöongelman. Ja joka tapauksessa myös sähköauton liikuttaminen vie fysiikan lakien mukaan paljon energiaa. Koska akusto painaa paljon, mäennousuun tarvittava energia itse asiassa saattaa olla sähköautolla suurempi kuin vertailukelpoisella bensiinikäyttöisellä autolla.

Keski-Suomen maakuntahallituksessa olen päässyt tarkastelemaan näitä asioita esimerkiksi maakuntakaavaa, maakuntasuunnitelmaa ja maakuntaohjelmaa laadittaessa. Kunnissa tehdään tärkeitä päätöksiä, jotka koskevat asumistamme ja liikkumistamme. Hyviä ohjelmia, politiikkoja ja strategioita on laadittu. Kansallisella tasolla Vasemmistoliiton ilmasto-ohjelma ja tavoitteet ympäristön suojelemiseksi antavat meille ohjeita. Kaiken tämän toteuttaminen kuitenkin vaatii meiltä tekoja. Edellä olevasta ehkä huomaa, että en ole kovin optimistinen, mutta jonkin verran kuitenkin. Teknologiset ratkaisut auttavat, mutta hitaasti. Niinpä panen toivoni lähinnä ihmisten heräämiseen.

– Matti Leino
Fysiikan emeritusprofessori
Maakuntahallituksen toinen varapuheenjohtaja

Share on facebook
Share on twitter
Share on email

Hyväksytkö sivustolla kolmansien osapuolten evästeiden käytön? Tutustu tietosuojaselosteeseen