Valmistuin vuonna 1993 sairaanhoitajaksi. Valmistuin keskelle
terveydenhuollon lama-aikaa…hei hetkinen, tuo terveydenhuollon lama on
muuten kestänyt tänä vuonna 28 vuotta! Huomion arvoista on myös se, että tuo
lama oli alkanut jo ennen valmistumistani.

Mitä tuo lama sitten on tarkoittanut minun näkövinkkelistäni? Vajaa 30 vuotta sitten
se tarkoitti sitä, että töitä valmistuneille hoitajille ei tahtonut kotimaasta löytyä. Moni
kollega pakkasikin pienen omaisuutensa kassiin ja vei mukanaan yhteiskuntamme
varoilla hankitun rautaisen osaamisensa joko Norjan, Ruotsin tai Iso-Britannian
terveydenhuollon käyttöön. Noissa maissa tulijaa arvostettiin ja vaikka elämä oli
hankalaa kielieron vuoksi, motivaatiotekijänä oli hyvä palkka ja sopiva työmäärä.
Sinne jäi moni kollega, maailmalle töihin, eikä takaisin ole palannut suomalaisen
terveydenhuollon ”käyttövoimaksi”.

Itselläni kävi tuuri. Pääsin mukaan unelmatyöhöni, ison sairaalan teho-osastolle. Ja
kuinka olinkaan onnellinen: nuori vastavalmistunut hoitaja, joka pääsi vaativaan
työhön turvallisesti oppimaan taitoja vanhemmilta kollegoilta. Sain sopivasti
vastuuta, osaamiseeni nähden. Sain tukea ja oppia sekä työyhteisön, joka jaksoi pitää
yhtä myös vapaa-aikana. Työ oli mielenkiintoista, juuri sitä mistä olin aikoinaan
haaveillut. Ainoa negatiivinen juttu oli jatkuva pelko työsuhteen päättymisestä.
Työsopimuksia ja määräyskirjoja minulle kertyi mapillinen, joskus vain päivän
pituisina määräyspätkinä. Tämähän oli alan tapa, pätkätyö, siinä kai säästettiin jossain
– ei toki esimiehen työssä, hänen, joka sopimuksia kirjoitteli.

Kun seitsemän vuoden sijaisuuksien jälkeen minut viimein vakinaistettiin tuolle
samalle teho-osastolle, totesi ylihoitaja onnittelupuheessaan, että pian alkaa näkyä
pula hoitajissa. Työnhakijoiden jonoa ei ollutkaan Valmetin portille asti, kuten
mantra rekrytoinnissa oli vuosia soinut. Elettiin vuotta 1999. Suomessa oli siis jo
tuolloin hyvin tiedossa se, että kansakuntamme vanhenee ja raihnastuu, ja samaan
aikaan hoitavien käsien määrä vähenee. Oli siis aikaa varautua…

Mutta mitä tapahtui? 2000-luvulla sosiaali- ja terveydenhuollossa julkisella puolella
säästettiin, tehostettiin, lakkautettiin ja rokotettiin erityisesti ennaltaehkäisevästä
työstä. Hoitajan tuli ottaa haltuun aina pikkasen suurempi työmäärä, tuli oppia
priorisoimaan, joustamaan ja tehostamaan omaa työtään. Mentiin harppauksilla
eteenpäin tietoteknologiassa, omaksuttiin tehokkaampia hoitokäytänteitä, panostettiin
ammattitaitoon ja osaamiseen, mutta ei kuitenkaan osaamisen arvostukseen
palkkauksen keinoin.

Ala on aina ollut niin suuri, että palkkauksen kuntoon saattaminen työn vaativuuden
mukaisesti oli yhteiskunnalle liian suuri asia. ”Kun teitä on niin paljon”, on ollut
yleinen vastaus, kun palkkatason korjausta naisvaltaiselle alalle on pyydetty. Kävipä
jopa niin, että Sipilän hallituskaudella päätettiin pelastaa koko Suomen kilpailukyky
lisäämällä työaikaamme ½h viikossa. Olimme muuten se ainoa ala, joka orjallisesti
noudatti tuota työajan pidennystä jokaisella työpaikalla, hampaat kirskuen.
Vuonna 2021 tuo ylihoitajani vuosia aikaisemmin esittämä huomio ja ennuste
työvoimapulasta on sitten toteutunut, myös täällä Keski- Suomessa. Kärsimme
vakavaa pulaa hoitohenkilöstöstä. Syitä pulaan on etsitty ja esitetty kasapäin. Syiksi
on esitetty mm. tuon suuren ikäryhmän siirtyminen eläkkeelle. Nyt syyksi on noussut
myös korona. Koronan hoitaminen, rokotukset ja näytteenotto vie porukkaa tehtäviin,
joita ei aikaisemmin ollut. Tämä on totta viimeisen vuoden ajalta, mutta se tärkein
syy henkilöstöresurssipulaan on riittämätön resursointi!

Vuosia on säästetty, juustohöylätty priorisoitu ja tehostettu, nyt jäänyt pää vetävän
käteen. Suomi menestyy kyllä vielä OECD:n mittareilla keskikastissa, kun mitataan
terveydenhuoltoon käytettyä rahaa, mutta, kun meitä verrataan muihin Pohjoismaihin,
menevät muut kirkkaasti ohi. Meillä on katsottu tärkeämmäksi suunnata
hyvinvointiyhteiskunnan niukkoja verovaroja mm. yksityisen terveydenhuollon
rahoittamiseen. Ongelman hoitoon on ratkaisuna ollut tehostaminen työelämässä. Ja
tehostettu on viimeiseen pisaraan asti. Enää ei jakseta vauhdissa. Ala ei kiinnosta
siinä määrin, kuin se aikaisemmin kiinnosti. Tästä kertoo hakijamäärien väheneminen
koulutuksissa. Suurena ongelmana ovat myös nuoret vastavalmistuneet, jotka eivät
saa turvallista perehtymistä alalle, kuten minä sain aikanaan. Kun työ on heti alkuun
liian vastuullista tai työtä itsessään on liikaa, moni kokee tilanteen ylivoimaisena ja
vaihtaa alaa parin vuoden jälkeen.

Tarinan opetus? Terveydenhuollosta säästäminen on yhteiskunnalle väärä paikka
säästää. Olen alalla, jossa alibudjetointi on organisaatioissa sääntö ja budjettiylitysten
selittely lähestyy jo taidetta. Tässä välissä töitä tekee suuri joukko sosiaali- ja
hoitotyön ammattilaisia, jotka osaisivat ja haluaisivat tehdä työnsä hyvin,
nykymenolla he eivät työtä halua tai jaksa tehdä. Hyvinvointivaltion perusteet ovat
nyt pahasti pielessä. Näin ei voi jatkua.

Kati Jetsu,
Sairaanhoitaja
Varapääluottamusmies KSSHP
Tehyn valtuutettu
Keski-Suomen vasemmistonaisten puhenainen